Taas on kerenny tapahtua kaikkea pientä. Viimeksi kirjotin rutiineista, mutta tällä viikolla omat rutiinit ovat kokeneet muutoksia. Mä teen nimittäin nyt tarjoilijan/baarimikon hommia. Toi baarimikko sanana on vähän liian vahva, sillä me ei tarjota ainakaan vielä drinksuja ja toisekseen meiltä ei tilata juomia tiskiltä vaan ”oikea” tarjoilija (lue: ei siis minä) ottaa tilauksen vastaan. Mun hommmana on siis oluen kaataminen, alkoholittomien juomasekotusten teko, jätskiannoksien tekeminen ja juomien tarjoilu asiakkaille. Toi homma on oikeesti näin aloittelijalle yllättävän haastavaa! Oon jo kerenny harmittelee, että en oo seurustellu kenenkään olut-asiantuntijan kaa enkä oo tarkemmin perehtynyt oluen ihmeelliseen maailmaan. Miten viiniä litkittävä humanastitytsy voi oikeesti tietää, miten paljon sitä hemskatin vaahtoa tulee ja kuinka sakeeta kunnon oluen tulee olla!? No kesän jälkeen mä oon toivon mukaan jo handlaan noi hommat. Uuden oppiminen tuntuu mukavalta, vaikka valitettavasti oon vielä aivan liian hidas.. Mutta kyllä se tästä!

Tää paikkakunta on pieni 80-lukuun jumittunu kylä ja suurin osa meidän työpaikan asiakkaista onkin mummoja. Mutta mummot on yleensä mukavia veikkoja ja ne fanittaa ihan kympillä tota meidän makedonialaista tarjoilijaa Luigia (Hox! Laitan papukaijamerkin tulemaan sille tarkkasilmäiselle lukijalle joka jo huomasi, että eka kirjotuksessa väitin luigia makedonialaiseksi, vaikka oikeesti se onkin kosovolainen.). Rutiineista ja asiakkaista puheen ollen.. Olen tavannut kuluneen viikon aikana monta hyvin rutinoitua asiakasta, jotka jaksaa päivästä toiseen tehä saman tilauksen. Yliveto on kyllä yksi mies ja nainen, jotka tulee joka vuosi neljän viikon ajan joka aamu syömään samaa aamupalaa. Tarjoilijoiden ei tarvi edes kysyä mitään heiltä, sillä aamupala on aina sama ja se tarjoillaan aina samaan pöytään. Ekaks luulin, että ne on eläkkellä oleva pariskunta. Mutta nyt selvisi, että ne onkin sisko ja veli. Outoa, etten sanoisi..Varsinkin jos kuulee, miten ne puhuu toisilleen..

Saksalaiseen ruokakulttuuriin on päässy tutustumaan näin työn puolesta entistä paremmin. Tää ruoka on oikeesti rasvasta ja suolasta! Ruoka ku ruoka voidaan paistaa rasvassa ja sitten siihen lisätään vaan suolaa ja avot pöperö on valmis. Koitankin kovasti taistella kesäkiloja vastaan ja sen takia juoksulenkit senku pitenee. Sarpsan maratonisuorituksen innoittamana vedinkin eilen kahden tunnin reippaan juoksulenkin. Olihan ihana fiilis lenkin jälkeen! Voin vaan kuvitella, millanen fiilis on maratonin jälkeen. Ens vuonna siis on ilmeisesti seurattava siskokullan jalanjälkiä ja kokeiltava sitä maratonia.Ja tosissaan vielä kerran suuri kumarrus Sarpsalle, joka veti kaiken kiireen keskellä sen maratonin. Rispektiä!

Elämä täällä rullaa menemään mainiosti. Tiistaina mulla ja mun kämppiksella oli vapaa päivä. Me käytiin yhessä sitten Oldenburgissa kattomassa, että miltä se kylä näyttää (+meiän piti ostaa viinipullon avaaja). Oli ihana istahtaa kahvilaan ja nauttia aivan ihana munaliköörijäätelö-annos. Illalla me sitten käytiin kreikkalaisessa ravintolassa. Oon muuten ihastunu tohon kreikkalaiseen pöperöön. Mukavaa vaihtelua saada jotain tuoretta kalaa, jota ei oo uppopaistettu öljyssä. Nami, nami!

Kämppiksestä puheen ollen oon positiivisesti yllättyny siitä, kuinka mutkattomasti huoneen jakaminen toisen tyypin kaa meneekään. Plussaa on huoneen jakamisessa on ainakin se, että aina löytyy juttuseuraa ja toisaalta välillä kummatkin voi tehä rauhassa omia juttujaan. Me puhutaan täällä kotona pääasiassa enkkua. Mutta mua ei kyl yhtään haittaa se, sillä näin mä pääsen harjottaa myös mun enkun taitoa. Tän viikon lopussa tänne meiän asuntoon tulee yksi uusi kanadalaistyttö . Eli sitten meitä tytsyjä on samassa huoneessa yhteensä kolme. Jännä nähä, miten elo sitten sujuu.

Työkaverit on vieläkin herttasia ja ne on kyl ottaneet mut avosylin vastaan. Viime perjantaina tosin kaikilla työkavereilla ei menny ihan nappiin. Työntekijöiden ruokailusta tuli kinaa meidän kokin ja tarjoilijan välillä. Meidän pitää nimittäin nykyään jo etukäteen ruksia yhteen lappuun se, syömmekö me lounasta ja päivällistä + syömmekö ison vai pienemmän annoksen. Ruksin tulee olla paperilla viimeistään klo.10 (saksalaista järjestelmällisyyttä/täsmällisyyttä). Mutta meidän tarjoilija ei ollu ruksannu mitään ja sen takia jäi ilman klo.12 lounasta. Siitähän se sitten veti herneen pitkään nokkaansa ja loppujen lopuksi se oli kirjaimellisesti kokin kurkussa kiinni. Kaiken lisäksi meidän suomivahvistuksemme ilmotti pomolle haluavansa lähteä takaisin kotia. Kaikki tämä siis tapahtui päivän ensimmäisen työtunnin aikana! No loppujen lopuksi kaikki käänty parhain päin ja kaikki näyttää ainakin pinnallisesti olevan ok. Heikkikin jäi siis tänne viel kolmeksi viikoksi töihin. Muhun toi perjantain draama ei mitenkään vaikuttanu, sillä musta meillä on yhä hupputyyppejä töissä ja työpaikan henki on ihan hyvä.

Mutta tässä tämä tilitys tältä erää. Tärkein pointti kai tässä koko sepostuksessa oli se, että halusin ilmoittaa olevani yhä hengissä ja nauttivani yhä jokaisesta merituulen hengäyksestä.

Ja halusin myös sanoa, että olkaahan ihmisiksi!

Pusi, pusi, hali, hali