Perhe on pa..ras!

Loputtomattomalta tuntuva viikonloppu on nyt ohi... Mutta voi pojat, olipahan viikonloppu! Takana on lukematon määrä rappuja, kilometreittäin Berliinin muuria, pari pulloa sektiä, naurun helähdyksiä ja hampaitten kiristystä. Nyt asunto näyttää siltä kuin Tsernobyl olisi räjähtänyt uudelleen. Miten sitä sanotaankaan... Perhe on pa..ras.

Tämä viikonloppu sai mut jälleen arvostamaan laatuaikaa perheen parissa. Mutta mitä sitten tarkoitan laatuajalla? Musta laatuaika on muun muassa uusien elämyksien jakamista yhdessä rakkaitten ihmisten kanssa. Tajusin tänään, että sitä ei enää usein tule vietettyä veljien kanssa aikaa. Ja silloin kun sisaruksiaan näkee, menee aika pitkälti kuulumisien vaihtamiseen. Onkin ihanaa vaihtelua lomailla yhdessä ulkomailla. On hienoa huomata, että mulla on tosi hauskaa mun sisarusten kanssa.

On aina ihana saada vieraita. Mutta mä inhoan näitä jäähyväisiä. Tietty perheenjäseniä näkee uudelleen... Mutta mä inhoankin sitä hetkeä, kun joutuu palaamaan tyhjään huoneistoon muiden jatkaessa matkaansa. Viimeisen kuukauden aikana olen kokenut sen tyhjyyden tunteen monesti..

Huomasin jälleen, että mä kiinnyn ihmisiin todella nopeasti. Sitä tottuu nopeasti siihen, että on koko ajan ihmisten ympäröimänä. Siihen että saa toivottaa illalla hyvät yöt ja aamulla hyvät huomenet. Rakastan vapautta. Mutta sitäkin enemmän rakastan olla ihmisten lähellä.

Näin lopuksi on jälleen pakko copypastettaa Tommya.

"Pieni laulu ihmisestä

Ihminen tarvitsee ihmistä
ollakseen ihminen ihmiselle,
ollakseen itse ihminen.
Lämpimin peitto on toisen iho,
toisen ilo on parasta ruokaa.
Emme ole tähtiä, taivaan lintuja,
olemme ihmisiä, osa pitkää haavaa.
Ihminen tarvitsee ihmistä.
Ihminen ilman ihmistä,
on vähemmän ihminen ihmisille,
vähemmän kuin ihminen voi olla.
Ihminen tarvitsee ihmistä.

- Tommy Tabermann -"

Berliini herättää ajatuksia

Saksassa on nyt tullut asuttua kaiken kaikkiaan semmoset kaksi vuotta... Muistan yhä, kuinka ensimmäisellä kerralla huumannuin täysin. Kaikki tuntui silloin niin ihanalta. Saksankieli tuntui silloin niin hyvältä suussa. Nyt katsoessani taaksepäin jopa hieman nolottaa, kuinka sitä onkaan silloin ollut sinisilmäinen. Se intohimo tähän maahan ja sen kieleen on hiipunut. Se on tervettä se! Mutta on täällä yhä paljon asioita, jotka mä kuukauden päästä haluaisin tuoda matkalaukussani Suomeen. Ne asiat ei tosin taida yhteen laukkuun mahtua.

Ihmettelen yhä että se tyttö, joka neljä vuotta sitten tuli ensimmäisen kerran Berliiniin ja ihastui täysin kaupunkiin, asuu nyt täällä. Silloin mulla tuli niin vahva tunne siitä, että kuulun tähän kaupunkiin. Halusin tulla tänne uudestaan tutkiakseni kaupunkia lisää. Nyt kuuden Berliinissä asutun kuukauden jälkeen huomaan, että Berliini on minulle yhä iso kysymysmerkki. Otin vihdoin matkaoppaan käteeni vain huomatakseni, että monta nurkkaa on vielä näkemättä ja moni asia kokematta. Tuntuu, että aika loppuu kesken. Miten tässä kävikään näin? Toisaalta voiko kukaan oikeastaan ikinä oppia kokonaan tuntemaan tätä kaupunkia, joka laajenee koko ajan.

Mutta yksi asia on varma! Nämä viimeiset neljä viikkoa tulevat olemaan yhtä pitkää tutkimusmatkaa yhdessä eurooppalaisista lempikaupungeistani.

Alla pätkä matkaoppaastani, joka mielestäni tiivistää hyvin mun tämän hetkiset ajatukset:

"Berliini on rakennusten ja monumenttien sijaan hetkiä, tapahtumia, tunnelmia, seiniin ja kivetyksiin painunutta historiaa. Berliinissä on särmiä, joihin törmää aina odottamatta. Vaikka monet Berliinin särmistä ovat hioutumassa pois, uusia syntyy kaiken aikaan.

Käykää Berliinissä. Paikka on enemmän sekava kuin selkeä, enemmän ruma kuin kaunis, enemmän rosoinen kuin siisti, enemmän epäsaksalainen kuin saksalainen, enemmän keskeneräinen kuin valmis. Mutta se herättää ajatuksia"

Näihin tunnelmiin on hyvä lopettaa. Suvi kuittaaa Sakemannilandiasta.

"Stay hungry, stay foolish"

Vaikka kesä on vasta puolessa välissä, niin silti voin jo todeta, että tämä kesä on ollut yksi opettavaisimmasta kokemuksista. Tuntuu, että oon erittäin lyhyessä ajassa oppinut ihan mielettömän paljon. Ja oppimisella en nyt tarkoita vaan ammatillista tieto taitoa, vaan ennemminkin jotain paljon syvällisempää asiaa. Viimeiset pari viikkoa onkin mennyt paljon asioita pohtiessa. En väitä, että olisin kokenut valaistumista. Mutta jotain on tapahtunut, jota en nyt osaa sanoin selittää.

Musta tuntuu, että oon hypännyt vuoristoradan kyytiin. Vielä viime viikolla olisin halunnut hypätä vaunusta pois, sillä silloin oli vuoristoradan korkeimmalla kohdalla valmiina jyrkkään pudotukseen kohti tuntematonta. Mutta pysyin kyydissä. Itkin, huusin, puristin kaiteesta rystyset valkosena... Alhaalla päästyäni huusin ja kiljuin onnesta. Nyt ollaan taas menossa mäkeä ylös. Mutta nyt mä en enää pelkää sitä seuraavaa alamäkeä, sillä tiedän pystyväni kohtaamaan sen pudotuksen tuntemattomaan.

Uskon vahvasti, että kaikella on tarkoituksensa. Ennen Berliinin tuloa mulla oli jo semmoinen kutina, että Berliiniin paluulla on joku isompi merkitys. Ja uskon yhä siihen! Kesä 2010 on yksi tärkeä pala osa suurta kokonaisuutta. En malta odottaa, milloin vihdoin saan elämäni palapelin kasaan. Ja miltä se sitten näyttää. Mutta tiedättekö mitä...? Juuri tämä epätietoisuus saa mut niin innostuneeksi. Kuka oikeasti tietää, missä mä oon vuoden päästä tähän aikaan...?! En minä ainakaan! Tiedän vain, että jos on tarpeeksi nälkäinen ja hieman höperö, niin kaikki on mahdollista!

Koti

Iski yhtäkkiä semmonen olo, että haluan ruokkia haikeuden tunnetta. Ja päädyin sitten lukemaan runoja... Alla Tommyn runo, joka kolahti kunnolla...

Koti on täsmälleen siellä
minne jätämme tuoksumme
Muuta kotia
ei kenelläkään
maan päällä ole
Meidän kotimme
on näissä sinisissä satiinilakanoissa
ja toistemme ihoissa
jotka tuoksuvat itseltään
ja toisiltaan
Niin kauan kuin
tuoksumme toisiltamme
olemme aina kotona
missä tahansa
tuoksumme
- Tommy Tabermann

Saksan valloitus jatkuu...

Kerkesin taas unohtaa koko blogin.. Kai se on sitten niin, että oma blogi-innostus on kadonnut ja/tai sitä ei enää jaksa/halua tilittää tänne asioistaan.. Nykyään riittää, että päivittää omaa fakebookki-statustaan.. Mutta toisaalta fakebookista ei jää sitä semmosta muistoa.. Ainakin musta on mielettömän ihanaa lukea vanhoja blogitekstejä varsinkin Saksan vaihtovuoden ajalta, jolloin kirjoitin kaikkein aktiivisimmin. Niin paljon on kerennyt opiskeluvuosien aikana tapahtua, joten ei siis ihme jos kaikkea ei muista. Haluaisin kuitenkin, että vuoden päästä tästä muistan tämän Berliinin seikkailun yhtenä ihanimmista kokemuksista.

Reilu kuukausi Berliinissä on jo takana.. Tuntuu aika hassulta ajatella, että olin täällä myös viime syksynä ja silti tää kokemus on nyt ihan toisenlainen. Jotenkin tää kaupunki sykähdyttää tällä kertaa enemmän ja tuntuu enemmän omalta kaupunkilta. Kai siihen vaikuttaa työ, jossa tekemistä riittää. Työpäivät on kyllä yhä pitkiä. Mutta ei siltikään mitään verrattuna viime syksyyn, jolloin työ sekoittui hyvin vahvasti vapaa-aikaan.

Ostaa päräytin muuten polkupyörän. Se ois pitäny ostaa jo aiemmin. Onko oikeestaan ihanampaa kuin pyöräillä pikkukujilla, joihin ei muuten päätyisi. Mikä ihana vapauden tunne! Kaupunki tulee samalla paljon tutummaksi.

Mutta näin lyhkäisesti haluaisin taas vaan hehkuttaa omaa elämääni! Olen überonnellinen.