Haikeeta, vaikeeta

Iskipä haikea olo päällensä, kun jouduin hyvästelee uudelleen yhden kaverin. Alko taas ahistaa/pelottaa tulla sinne Suomeen ja jättää tää kaikki taakse. Toi kaverikin kerto kokeneensa sen kuuluisan kulttuurishokin vasta sitten kotimaassaan. Oikeestaan ihan loogista, että ihminen kotiin palatessaan vasta kunnolla tajuaa, mitä vuoden aikana tapahtuikaan ja kuinka paljon täydempää elämä täällä oikeesti olikaan. Suomessa ihmiset on jatkaneet elämäänsä samaa rataa ja ite huomaakin ettei niihin samoihin kuvioihin enää sovi. Huomaa muuttuneensa. Ahistaa ajatus siitä, että mä palaan taas arkeen. Kuulostaa varmaan liiottelulta. Mutta hitto kuka oikeestaan voi sanoa, mitä ihmisen pitäs näin ikimuistosen vuoden jälkeen tuntea. Jos mä sanon, että tunnen näin, niin sitten mulla on lupa tuntea näin vahvasti.

Nää tunteet ku tajuaa tän olevan kohta ohi, on ihan mielettömän vahvoja. Yksi mun hartaimmista unelmista on kohta ohi. Piru vie, nyt sitä on sitten asuttu melkein vuosi Saksassa, enkä hetkeäkään oo katunu sitä että tänne lähin! Als Fremde mä oon saanu seikkailla ja saanu mahdollisuuden elää rikkaampaa elämää, elää erilaista arkea.

Ristiriitasta, sillä totta kai mä iloitsen jo siitä, että nään Suomessa omia rakkaita ihmisiä. Toivottavasti siis kukaan ei ota nokkiinsa, jos surkuttelen sitä että mun pitää tulla Suomeen. Oikeestaan surkuttelen itse asiassa sitä, että mun pitää jättää Saksa ja tää elämäntapa. Iloitsen siis aidosti, että nään kaikkia teitä kultsi puppeleita. Tää ei oo siis mitään henkilökohtasta. Ihan yhtä ihania ihmisiä tekin ootte ku nää tyypit. :)

Fakta on se, että yksi elämänvaihe on pian ohi. Ja mä tiedän, ettei täälläkään elämä ois varppina koko loppu elämää näin ruusuisaa. Bayreuth ei tule olemaan enää muutaman kuukaden päästä se sama paikka, mikä se oli tän vuoden, sillä liian moni ihminen jatkaa matkaansa ja jättää Bayreuthin taaksensa. Varmaan siis hyvä jatkaa itekin matkaa. Mulle on vielä sen verran unelmia, eikä niihin nyt vielä tässä vaiheessa kuuluu tänne Saksaan pysyvästi jääminen. Vaikkakin ajatus on kyl kävässy mielessä. Äippä päipän pitänee tosin alkaa jo varautua siihen, että mä joku päivä asun pysyvästi ulkomailla. Halu työskennellä ulkomailla on nimittäin vahvistunu entisestään.

Ja vielä toinen fakta: Meikä poika ei enää pohjolan miestä huoli. Se mun unelmien prinssi on jossain täällä.. Irgendwie habe ich solches Gefühl, dass er mir hier irgendwo wartet. Tiedetään, toivossa on hyvä elää. :)