Ajokortilla ei sit pääse rajan yli.

Takana on nyt oikea seikkailujen seikkailu, joka sai alkunsa torstai-iltana matkustaessani kohti Tsekin maata. Viuh, yritinpä tunkea paljon informaatiota yhteen lauseeseen. Tuntuu vaan niin vaikeelta selittää viime päivien tapahtumia ku niin paljon on taas kerenny tapahtua. Parasta settiä tulis ku heti pääsis kirjottaa tänne! Oon niin usealle eri tyypille selittäny reissukuulumisia, etten enää kykene selittää tarinaa niin elävästi. Mutta tiedonjanoisille ihmisille ei riitä se, että kerron reissun olleen tosi onnistunut. Te janoatte enemmän ja meikkuhan tykkää lörpötellä omista kuulumisista. Eli kaikki on loppujen lopuksi onnellisia ku mä turinoin nyt vähäsen.

Torstaina ennen ku hypässin junaan sanoin matkakumppaneilleni, että luulen unohtaneeni jotain tärkeää. Mutta hei mullahan on lompakko, kamera ja kännykkä. Eli kaikki oleellinen on siis mukana (tai niin siis ainakin itse luulin). Sanoin vielä samaan syssyyn, että tää reissu tulee olemaan seikkailu. Ja sitähän se tosi vie olikin!

Lähellä Tsekin rajaa poliisit kiersi junassa kyselemässä passeja/henkkareita. Siinä se sit jysähti; Meikkuhan pöhelö olin täysin unohtanu ottaa passin mukaan. Ojensin siis poliiseille ajokorttini. Saksalainen poliisi ei sanonu mitään, mutta tsekkiläinen poliisi-setä sanoin, etten voisi enää jatkaa matkaa. Seuraavalla pysäkillä mun täyty siis aussteigen (kamalaa en keksi hyvää suomen kielen sanaa tolle verbille). Astuin ulos junasta? No tajuatte varmaan, mitä mun täyty tehä. Siinä mä sit löysin itteni yllättäen pienestä kylästä nimeltä Arzberg. Juna-asema, jos sellaista kylässä oli, oli kiinni. Oli siis vain minä ja tyhjä junapysäkki. Puolitoista tuntia odotellessa junaa meni ihan mielettömän nopeesti. Mulla ei ollu yhtään paniikkia, eikä vitutustakaan. Mulla oli itse asiassa semmonen olo, että mä elän. Mä kiljuin, lauloin ja tanssin. Teinpäs oman musiikkivideonkin. Mulla oli niin vahva tunne! En pysty kuvailemaan fiiliksiäni tuolla hetkellä. Enkä mä edes tajua, miten mä koin siinä junaa odotellessa niin hienoja tunteita. Ihminen on outo eläin!

Päädyin parin junan vaihdon jälkeen takas tänne Bayreuthiin. Mulla oli 45 minsaa aikaa hakea passi mun kämpiltä ja kiiruhtaa takas juna-asemalle. Niinpä jouduin ottaa taksin. Taksikuski oli kyllä tosi reilu heppu! Mun hellyttävä tarina epäonnesta ja puhetulva sai kuskista inhimillisiä piirteitä esiin. Se ajo osan matkaa jopa maksutta. Siinä oli kunnon asiakaspalvelua!

Reittisuunnitelmani muuttui täysin. Mun matkakumppanit matkusti Prahaan odottomaan mua ku meikäpoika matkusti ekaks Nünrbergiin ja sieltä suoraan Prahaan. Nürnbergissa olin yhen aikaan perjantai aamuna. Yritin ostaa lippua Prahaan, mutta nälkäinen lippuautomaattihan päätti olla antamatta mulle matkalippua. Kone siis imaisi 50 euroa puhdasta käteistä. Onneksi koneen kyljessä oli numero, johon pysty soittamaan ongelmatilanteessa. Naputtelin kännykkääni siis puhelinnumeron. Mutta...Prepaid-liittymäni Guthaben-Kontohan (sim-kortilla ei siis enää ollu rahaa) sattui tietysti juuri silloin loppumaan. Onneksi puhelinautomaatti sentään toimi.Sain toimitettua asian sen avulla. Viisikymmppinen kilahtaa pankkitililleni sit jossain vaiheessa..

Matka Prahaan siis vihdoin jatkui. En ollu tosin yhtään varma siitä tietääkö matkakumppanit varmasti, mihin aikaan ja mille raiteelle mä tuun. Mutta otin junassa vaan hyvän asennon ja aloin koisata. Mulla ei ollu minkäänlaista paniikkia. Mulla oli siinä vaiheessa vieläkin selviytyjä-fiilis päällänsä.

Siellähän juna-asemalla mun rakkaat matkatoverit Aino ja Petr olivat mua vastassa. Ne oli kaheksan tuntia nuokkuneet Prahassa. Oli kuulemma ollu ihanteellista 4-6 aikaan aamulla kierrellä turistikohteita ilman japseja. Prahasta matka jatkui suoraan Etelä-Tsekkeihin kaupunkiin nimeltä Hodonin. Aika Hodonissa kulu Petr'n kavereihin tutustuessa ja ihmetellessä, kuinka Tsekeissä on halpaa. Launtaina oli kans Petr'n synttärikemut. Meikku veti semmoset taatelit ku olla ja voi. Mutta mä halusin kerrankin olla ihan taatelit. Halusin tietosesti ylittää sen tietyn rajan, jota en normaalisti ylitä. Nyt siihen oli ihanteelliset olosuhteet, sillä juhlia vietettin kohtuu pienellä porukalla ja maassa, jossa viina on niin hemskatin halpaa. Hotellihuoneeneen ovellekin oli juhlapaikalta vajaat 10 metriä. Ihanteellista! Oli kyllä hienot kemut!

Nyt äippä varmaan lähettää kauhistuneena viestiä, että älä suvi ala juomaan sitä olutta. Mutta älä äippä huoli, tiedän kyllä rajani. Jotenkin epäilen äitimuorin lukevan blogiani. En ole ihan varma, sillä en oo antanu osille maa blogiosotettani. Mutta äidit ovat hellyttäviä ja niin taitavia salapoliiseja. Haleja kotipuoleen! Poden osittain huonoa omaatuntoa, sillä en oo pitäny paljoa yhteyttä perheeseen ja kavereihin. Itse asiassa en juuri ollenkaan. Aika vaan vierähtää niin nopeesti.

Maanantai aamuna me saavuttiin takas Bayreuthiin monta kokemusta rikkaampana. Otettiin juna-asemalta bussi, joka täydensi meidän seikkailua. Bussi suuntasi ennen ku me kunnolla tajuttiinkaan johonki Bayreuthin viereiselle pikkukylälle. Istuttiin vaan kiltisti bussissa ja katottiin maisemia, kunnes oltiin takas alkupisteessä eli Bayreuthin juna-asemalla. Otettiin varman päälle ja käveltiin osa matka tänne kämpille. Loppumatka meni bussilla. Nopeemmin oltas päästy perille, jos oltas alunperin kävelty tänne. Laiskuudesta sakotetaan!

Eilinen meni matkaväsymyksestä selviytyessä. Tämä päivä meni leipoessa karjalanpiirakoita huomista Suomi-iltaa varten. Oon muuten oppinu täällä Saksassa leipomaan herkullisia karjalanpiirakoita ja korvapuusteja. Kiitos Jauhopeukalo-Ainon. Hassua, että mun pitää matkustaa tänne Bayeriin oppiakseni leipomaan karjalanpiirakoita!

Vielä lyhyesti, mitä opin matkan aikana? Kaikki on omasta asenteesta kiinni. Sitä voi alkaa murehtia ja panikoida tai yrittää vaan ottaa kaikki ilo irti tästä hetkestä! Nauttikaa elämästä ja muistakaa, ettei ajokortilla pääse sit rajan yli!